2.11.2001

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 2.11.2001

A on hakenut ulosmittauksen purkamista sillä perusteella, että häneltä ulosmitattu omaisuus ei ole ulosmittauskelpoista. Hakemukseen liitetyistä asiakirjoista ilmenee, että hakemuksessa tarkoitetusta 30.6.1999 toimitetusta irtaimen omaisuuden pakkohuutokaupasta täytäntöönpanokulujen jälkeen kertynyt summa 29 512 markkaa on jaettu ja tilitetty velkojille 29.3.2000 eli ennen kuin A:n hakemus on 18.5.2000 saapunut Korkeimpaan oikeuteen. Ulosottolain 10 luvun 1 §:n 2 momentissa muutoksenhakua täytäntöönpanotoimeen on rajoitettu. Sen jälkeen kun kertyneiden rahavarojen lopputilitys on tehty ja rahavarat lähetetty velkojalle, voidaan valittaa vain lopputilityksessä olevasta virheestä, mistä A:n hakemuksessa ei siis ole kysymys. Ne syyt, jotka ovat johtaneet edellä tarkoitetun ulosottovalitusta koskevan kiellon säätämiseen, erityisesti se, ettei velkojalle tilitettyjä varoja saada ulosotto-oikeudellisin keinoin palautetuksi, puoltavat sitä tulkintaa, että täytäntöönpanon päätyttyä ratkaisu ei voi olla enää poistettavissa tai purettavissa myöskään ylimääräisin muutoksenhakukeinoin.

Asiassa ei ole ilmennyt A:n purkuhakemuksen perusteella tai muutoinkaan sellaisia seikkoja, joiden johdosta mahdollisuutta purkaa ratkaisu olisi arvioitava toisin.

Tämän vuoksi Korkein oikeus jättää hakemuksen tutkimatta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Olavi Heinonen sekä oikeusneuvokset Kati Hidén, Kari Kitunen, Mikael Krogerus (eri mieltä) ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Kari Vesanen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Määräaikainen esittelijäneuvos Vesanen esitti, että pääasian osalta lausuttaisiin seuraavaa:

Ulosottolain 10 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan sen jälkeen kun kertyneiden rahavarojen lopputilitys on tehty ja varat lähetetty hakijalle, voidaan valittaa ainoastaan lopputilityksessä olevasta virheestä. Säännös rajoittaa sen tarkoittamassa tilanteessa varsinaista muutoksenhakua täytäntöönpanotoimeen tai ulosottomiehen päätökseen ulosottoasiassa. Sen sijaan säännös ei sanamuotonsa mukaan koske ylimääräistä muutoksenhakua.

Asiassa on tältä osin kysymys siitä, estääkö kertyneiden rahavarojen tilitys ja varojen lähettäminen ulosottolain 10 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitetuin tavoin velkojille tosiasiallisesti tutkimasta myös lainvoiman saaneen tuomion purkamista tarkoittavan hakemuksen.

Sen vaihtoehdon puolesta, että lainvoiman saaneen tuomion purkamista koskevaa hakemusta ei voitaisi mainitussa tilanteessa tutkia, puhuisivat lähtökohtaisesti samat seikat, jotka koskevat valituksen jättämistä tutkimatta samassa tilanteessa. Keskeisenä perusteena hakemuksen tutkimatta jättämiselle olisi siten se, että koska velkojille tilitettyjä varoja ei olisi mahdollista saada takaisin ulosotto-oikeudellisin keinoin, myöskään lainvoiman saaneen tuomion purkamista ulosotto-oikeudellisella perusteella ei olisi tarpeen sallia.

Oikeuskäytännössä lainvoiman saaneen tuomion purkamista koskevaa hakemusta ei yleensä ole tutkittu, jos purun kohteena olevalla ratkaisulla ei voida katsoa olevan enää mitään merkitystä. Jos siten katsottaisiin, että tilityksen ja varojen lähettämisen jo tapahduttua purettavaksi haettu ratkaisu on menettänyt kaiken merkityksensä, myös tämä seikka saattaisi puoltaa sitä, että hakemusta ei käsillä olevassa tapauksessa tutkittaisi. Tämä perustuisi tällöin lähinnä siihen, ettei hakijalla katsottaisi enää olevan intressiä saada ratkaisu puretuksi. Oikeuskirjallisuudessa (Tatu Leppänen - Asko Välimaa, Muutoksenhaun pääpiirteet, Helsinki 1998, s. 134) on toisaalta kuitenkin katsottu, ettei purkuintressin voitaisi katsoa poistuvan pelkästään sillä, että asianosainen olisi jo joko vapaaehtoisesti tai pakkotäytäntöönpanon kautta täyttänyt tuomion sisältämän velvoitteen. Purkuintressin puuttumiseen liittyen on oikeuskäytännössä esimerkiksi ratkaisussa KKO 2000:126 hakemus tuomion purkamisesta hylätty eikä jätetty tutkimatta, vaikka tuomion purkamista voitiin pitää hyödyttömänä ja tarkoituksettomana.

Sen vaihtoehdon puolesta, että hakemus lainvoiman saaneen tuomion purkamiseksi voitaisiin tutkia, vaikka valitus olisi vastaavassa tilanteessa jätettävä tutkimatta, puhuisi erityisesti se, että voimassa olevaan lakiin ei sisälly ylimääräisen muutoksenhaun osalta ulosottolain 10 luvun 1 §:n 2 momenttia vastaavaa säännöstä.

Hakemuksen tutkimista puoltaisi myös se, että varsinaisen ja ylimääräisen muutoksenhaun soveltamistilanteet ovat erilaiset. Varsinainen muutoksenhaku tulee kyseeseen säännönmukaisena reagointitapana eikä siihen turvautuminen periaatteessa vaadi mitään erityisedellytyksiä. Sen sijaan ylimääräisessä muutoksenhaussa on aina kysymys poikkeuksellisesta tapahtumasta ja ne perusteet, joilla lainvoiman saaneeseen tuomioon voidaan puuttua, on laissa nimenomaisesti säännelty. Myös se, onko asiassa käsillä laissa tarkoitettu purkuperuste, ja onko hakemus tästä syystä jätettävä tutkittavaksi ottamatta, ratkeaa lähtökohtaisesti erillään siitä, voidaanko hakemuksen kohteena oleva ratkaisu purkaa.

Korkein oikeus on aikaisemmassa oikeuskäytännössään eräissä tapauksissa (esimerkiksi KKO 1931 II 271 ja KKO 1963 II 25) katsonut, että täytäntöönpanotoimi voidaan purkaa sen lainvoimaisuudesta riippumatta. Niin ikään Korkein oikeus on katsonut, että ulosottolain 10 luvun 1 §:n 2 momentin säännöksen estämättä myös valitus voidaan tutkia eräissä tapauksissa silloinkin, kun kertyneet varat on jo tilitetty velkojille. Siten ratkaisussa KKO 2001:71 on katsottu, että velallisella oli viitatun säännöksen estämättä oikeus valittaa ulosmittauksesta siltä osin kuin maksukielto koski vastaisuudessa maksettavia palkkaeriä tai häneltä mahdollisesti jo ulosmitattuja, mutta velkojille tilittämättä olevia varoja. Niissä tilanteissa, joissa valitus voitaisiin tapahtuneen tilityksen estämättä tutkia, lienee selvää, että myöskään lainvoiman saaneen tuomion purkamista koskevaa hakemusta ei voitaisi jättää tällä perusteella tutkimatta.

Edellä mainituilla perusteilla on ilmeistä, että hakemus lainvoiman saaneen tuomion purkamisesta jouduttaisiin ulosottolain 10 luvun 1 §:n 2 momentin estämättä ainakin joissakin tapauksissa tutkimaan ja että hakemus voitaisiin eräissä tapauksissa myös hyväksyä. Sen toteaminen, onko hakemuksessa kyse tilanteesta, jossa hakemus olisi tapahtuneesta tilityksestä huolimatta tutkittava, edellyttää jo sellaisenaan hakemuksen tutkimista myös mahdollisen purkuperusteen selvittämiseksi. On ilmeistä, että myös muita ylimääräisen muutoksenhaun tilanteita olisi tässä suhteessa arvosteltava samalla tavoin kuin lainvoiman saaneen tuomion purkamista. Siten ennalta on vaikea tyhjentävästi arvioida niitä eri tilanteita, joissa hakemuksen tutkiminen saattaisi tulla kyseeseen. Tällaisissa olosuhteissa on perusteltua päätyä siihen, että hakemus tutkitaan ja edellytysten täyttyessä hyväksytään tai hylätään joko sillä perusteella, että purkuedellytykset eivät asiassa täyty, tai sillä perusteella, että ratkaisun purkaminen ei tosiasiallisesti ole mahdollista.

Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, että A:n hakemus voidaan tutkia.

Tutkiessaan hakemuksen Korkein oikeus katsonee, ettei A ole esittänyt hakemuksensa tueksi sellaisia perusteita, joiden johdosta hovioikeuden tuomio olisi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla purettava. Sen vuoksi Korkein oikeus hylännee hakemuksen.

Oikeusneuvos Krogerus: Esittelijän mietinnöstä ilmenevillä perusteilla olen valmis tutkimaan hakemuksen.